tiistai 3. syyskuuta 2013

Ketä sinä odotat oikeasti?

Ehkä hiukan turhankin pitkään olen sivunnut blogissani elämäni todellisia kiemuroita, ja sen vuoksi musta onkin hiljalleen alkanut tuntua, että Axel Eloniemi ja A Boy With No Name ovat kuin kaksi erillistä heppua, kuin kaksi irralleen kasvanutta persoonallisuutta. Kirjoittelen nykyään vain kaikenkarvaisia höpsötyksiä ja jätän syvemmät vuodatukset vähemmälle, sillä reilun kahden vuoden bloggauskokemuksella luulen tietäväni, mitä ihmiset haluavat lukea, ja mitä eivät. Aion kuitenkin tehdä poikkeuksen tänään. Ja tiedoksi vielä niille, jotka tulevat kuitenkin asiasta huomauttamaan, niin ei, tekstin tarkoitus ei ole huomionkerjuu, kirjoittaminen vain on mulle luonnollisin tapa käsitellä asioita.

Olen laittanut merkille, että yllättävän moni ihminen tuntuu elävän siinä luulossa, ettei tätä poitsua koskaan satu, ettei ainaisen virnistelyni takaa voisi löytää tuskasta tietoakaan. Päinvastoin, nauru on vain mun tapani peittää heikkouteni, murheeni, joita en tahdo koko maailmalle jakaa. Ironista, että niitä mä olen silti juuri nyt jakamassa.
faceornot5
Lähes koko pienen elämäni ajan ihmiset ovat kohdelleet mua aivan miten ikinä sattuukaan huvittaamaan, ei ole tunnuttu piittaavan lainkaan, mitä tuosta Axelpojasta nyt mahtaakaan tuntua - ja ei, en tarkoita vain niitä huutelijoita ja vihaajia kadun toisella puolen, vaan myös osaa lähimmäisistäni. Ja mä olen vain antanut kaiken tapahtua, antanut asioille hiljaisen hyväksyntäni, kun joku muu olisi ehkä samaisessa tilanteessa repinyt pelihousunsa jo useampaankin kertaan. En ole koskaan sanonut ensimmäistäkään pahaa sanaa mua satuttaneille ihmisille, vaikka yleisen mielipiteen mukaan se kannattaisi. En ole koskaan suunnitellut maksavani samalla mitalla takaisin, vaikka olisin tuntenut oloni kuinka loukatuksi. En ole vaatinut edes anteeksipyyntöä, vaan olen manipuloinnin alla jopa saattanut sortua itse pyytämään anteeksi. Anteeksi mistä, siitäkö että en mäkään aivan kaikkea kestä?
empty3
Kuten aina aiemminkin, tänäkin vuonna odotin kotikaupunkini viimeviikkoista, suurta kesäkauden päätösjuhlaa, Venetsialaisia, kuin kuuta nousevaa; tiedossa oli nimittäin kaikenlaista mukavaa, mutta en mä voi olla myöntämättä, etteikö kyseisen viikonlopun jäljiltä olisi jäänyt hiukkasen kakan maku suuhun - tai no, jos totta puhutaan, niin en edes muista, milloin musta olisi viimeksi tuntunut näin pahalta, syvällä sisimmässäni. Mä olen väittänyt ties kuinka pitkään kovettaneeni sydämeni, ettei kukaan saisi mua muka enää itkemään. Katsoessani itseäni viereisestä peilistä, voinen todeta, että väärässä olin.

Harmi, että tämän piti mennä näin.

45 kommenttia:

  1. taisin nähä sut ku sää kävelit lauantaina yöllä mua vastaan anttichydeniuksen kadulla, sää taisit itkeä :( meinasin tulla lohduttaan mut en uskaltanu ku en tunne sua :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaaaijjaa no harmittavaa että sun piti nähdä moista : / Muttamutta halusinkin vaan olla yksin, ja sitä paitsi ajatus on tärkein!

      Poista
  2. En tiiä mitä voisin sanoa kun en sua henkilökohtasesti tunne, mutta toivon niiiiin kovasti sulle kaikkea hyvää. Vaikutat vaan niin yksinkertaisen mahtavalta tyypiltä että joskus aattelenki että hei, toi tyyppi ois hieno tuntea. Toivon että sulla on ystäviä tai muita läheisiä joille voit puhua ettei sun tarvii sulkeutua.

    Koita pärjätä♥ oot ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiiiiitoskiitos sulle, kivaa jos meikäläisestä välittyy blogin kautta tuollainen kuva teille lukijoille! :) Ja onnekseni mun takana seisoo vahva tukiverkosto, joka ei tuu mua pettämään, siitä oon hurjan iloinen.

      Yritetään, kiitos! Ja itse olet! <3

      Poista
  3. Mä en edes tiedä mitä mun pitäis sanoa.. En oo edes varma miks kirjotan tätä kommenttia..
    Pyyhin täällä ruudun toisella puolella kyyneleitä silmistäni ja yritän keksiä jotain fiksua sanottavaa - huonoin tuloksin..
    Jotenkin osasin samaistua tohon tekstiin. Kukaan ei oikeestaan koskaan suuremmin kiinnittäny muhun huomiota, ketään ei kiinnostanut, varsinkaan sen jälkeen kun äiti oli pitkään sairaalassa useita kertoja peräkkäin.
    Myöhemmin kun mulla alko oikeesti olla paha olla, en enää kyennyt kertomaan kenellekään. Tuntui, että vanhemmilla oli kädet täynnä mun pikkuveljen ongelmia, ja että olisin vaan häirinny niitä kertomalla. En uskaltanu puhua kenellekään, enkä halunnu.
    Väitin itelleni et oon tarpeeks vahva kestämään yksin. Sit tulin mun nykyiseen kouluun, sain pari ihanaa ystävää, ja poikaystävän. Tuntu et kaikki oli taas hyvin.. Hymyilin aitoa hymyä ekaa kertaa moneen vuoteen. Olin onnellinen.
    Nyt mun poikaystävä asuu toisella paikkakunnalla. Muutan kyllä perässä, mutta vasta vuoden päästä kun saan oman valkolakin päähäni.
    Varsinkin kun mun poikaystävä oli täällä, tunsin taas olevani vahva, et selviin. En ollu niin ahdistunu, eikä ollu enää paha olla.
    Nyt, ylppäristressin alla, väitin itelleni edelleen et oon vahva, että kestän, en ahdistu enää. Oon aina uskotellu itelleni olevani vahva. Kuitenkin nyt kun katon mun vasenta käsivartta koristavia tuoreita haavoja, tajuan miten väärässä oon ollu.. Ja miten typerä.. En oo koskaan ennen vahingoittanu itteäni.
    En oo ikinä tuntenu itteäni heikommaks tai typerämmäks.. En ikinä unohda mun parhaan kaverin katsetta mun käsivarressa toissapäivänä. En sen ilmettä..

    Mä en oo ihan varma miks avauduin sulle random kommentissa, kun sulla on omiakin ongelmia. En tiedä mikä tän pointti oli..

    Mä haluaisin vaan halata sua, piristykseks :) *hali*
    Voimia! Älä yritä kestää pahaa oloa yksin, siitä seuraa vaan harmia ajan myötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Että olisin vaan häirinny niitä kertomalla" --> helpompaa kaikille on vain työntää omat surunsa nurkkaan ja hymyillen sanoa, että kaikki on hyvin, eikö niin? Mulla oli aiemmin just sama homma, en kertonut kellekään jos mulla oli paha olla, vaan piilotin kaiken virnistelyn taakse, joskaan absoluuttista sulkeutumista ongelmistaan ei jaksa kauaa, jossain vaiheessa se sitten purkautuu tavalla tai toisella, "musertava suru" iskee pintaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt olen kuitenkin oppinut luottamaan, ainakin jonkin verran, siihen, että mun kaverit kyllä kuuntelee jos mä haluan heille jotain kertoa, mutta yhäkin tuntuu välillä siltä, että oon valituksieni kanssa vaan harmiksi.

      Ymmärrän sua oikein hyvin, ainakin luulen niin, koska mäkin väitin itselleni että oon vahva, paljon vahvempi kuin mitä oikeasti olen. Jotkut sanovat, että muille voi valehdella, mutta että itselleen valehtelu ei onnistu. Se on joltain osin totta, mutta kesällä 2012 muistan, kuinka silloisen "kriisin" vuoksi hoin ja vakuutin itselleni olevani vahva, vahvempi kuin kukaan, ja selviäväni mistä tahansa - se toimi vähän aikaa, mutta pikkuhiljaa aloin huomata, että enhän mä olekaan. Ja nyt tuntuu että oon jotakuinkin takaisin lähtöruudussa.

      Tiedätkö, itse asiassa mä taidan tietää enemmän kuin hyvin miltä susta tuntuu - fyysisellä kivulla pyrit varmasti karkoittamaan henkisen kipusi, vaikkakin vain hetkeksi, eikö totta? Moni sanoo että itseänsä vahingoittavat on heikkoja, mutta mun mielestä asia on aivan päinvastoin - he ovat vain olleet vahvoja liian pitkään. Mutta, tiedän kuitenkin omasta kokemuksestani, että viiltely on pimeä tie, jolta et matkaan lähdettyäsi löydä välttämättä pois, joten en kehota jatkamaan : / Jos sulla vain on mahdollisuus, niin suosittelisin sua juttelemaan parhaan kaverisi kanssa asiasta ja kertomaan tunteistasi, hän kyllä ymmärtää ja _haluaa_ ymmärtää.

      Nooh, älä nyt sano noin, tottakai mä yritän auttaa jos vain suinkin voin!

      Haleja ja voimia sinnekin! :)

      Poista
    2. Hui, maratonvastaus! o.o
      Ja mä oon taas täällä.. Noo kyllähän sitä hissaa vielä ehtii, onhan ylppäreihin viel 11 päiv... HERRANJESTAS 11 PÄIVÄÄ!?? .. Noniiin~
      Minä täällä telon itteäni (t. juoksin eilen päin kynnystä tiimipäivän kiireissä ja varmaan mursin varpaani.. huomenna työterveyteen itkemään) ja pyörin sun blogissa kun pitäis lukea.. :--D Ja viime yönä meni taas varmaan kahteen tai kolmeen.. Eikä suinkaan hissan, vaan animen, parissa.. *oops*

      Asiaan~
      Mä niin samaistuin tohon sun vastaukseen(kin). Luulin, ja väitin itelleni, aina olevani vahva. Viime kesänä se viimein alko rakoilla, olinhan mä sitä melkein 10 vuotta yksin kestänyt. Osasyy tähän oli varmaan se, että pääsin pois kotoa, pois sieltä missä kaikki muistutti menneestä.

      Kesällä yritin olla kaikkien kaveri, hymyillä ja nauraa muiden mukana. Olin varma, ettei kukaan tajua että sisimmässäni haluaisin vaan tappaa itteni. Myöhemmin eräs hyvä ystäväni kertoi huomanneensa jo kesällä, ettei hymyni tai nauruni ollut aitoa. Se oli väkinäistä.

      Aloin seurustella, ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen luotin aidosti johonkuhun. Avauduin kaikesta, miltä musta tuntu, mitä olin käyny läpi. Ekaa kertaa ikinä. Se helpotti, paljon.
      Nyt oon oppinut luottamaan ihmisiin enemmän. En mä edelleenkään kerro itestäni mitään monillekaan, mut en myöskään sulkeudu kuoreeni ja mee täysin lukkoon kun joku puhuu mulle.
      Mun on edelleen helpompi kertoa asioita Internetin (facebook, sposti, IRC) välityksellä, kuin kasvokkain. Myöskin kavereille, joiden kanssa on vaan muutama yhteinen kaveri, on helpompi puhua. Ei tarvi pelätä, että kaikki hylkäis mut kun ne saa tietää musta jotain jonkun kautta..
      Täällä 40 ihmisen eristyneessä kultissa (eiku..) pitää oikeesti varoa mitä tekee ja kenelle sanoo mitäkin. Vaikka meiän pitäis olla kypsiä ja niin edelleen, tää paikka on oikeesti ku akvaario. Kaikki saa nopeesti tietää jos henkilö x ja y seurustelee, vaikka ne kuinka yrittäis pitää sitä salassa. Juorut myös leviää, nopeesti. Varmasti kyllä seurustelen parhaan kaverini kanssa kun mun kihlattu asuu toisella paikkakunnalla, joo jos en..

      "Me ollaan edelleen samanlaisia, mut Jonnasta on tullu tollanen sekopää, ku ennen se oli se kiltti ja hiljanen kympin oppilas," sano yks kaveri kun nähtiin ekaa kertaa moneen vuoteen sen ja yhden toisen ala-asteen kaverin kanssa. Se sai mut naurahtamaan. Oon tosissani muuttunut ihan järkyttävästi sen jälkeen kun tulin tänne opiskelemaan. Hyvään suuntaan. :) Osaan luottaa ihmisiin, ja oon onnellinen. (Ja katson animea, ja en enää koskis windowsiin pitkällä tikullakaan.. ja sit oon töissä nokialla, joka just myytiin Microsoftille.. *köh* nooh, mitäs pienistä) :D Ehkä oon puheliaampi ja sekasemmin ku aikasemmin, mutta oon onnellinen näin. Ennen en puhunut paljoa, olin niin ujo, ja pelkäsin. Maailma on julma, ja niin on ihmisetkin. Ei sille vaan voi mitään. "The truth is, everyone is going to hurt you. You just need to find the ones worth suffering for."

      Miks tää taas meni random höpötykseks, kadotin mun punasen langan.. Hissa myös edistyy vähän heikosti tätä menoa..

      Niin, siitä itsensä satuttamisesta vielä. Mä oon kyllä puhunut mun ystävälle siitä, miltä musta tuntuu ja niin edelleen. Ja tiedän, että voin luottaa siihen :) Viime viikonloppuna, no, asiat vaan riistäyty käsistä, ja olin täällä 3 muun ihmisen kanssa, joista ykskään ei oo mun ystävä, kun muut oli kotona nauttimassa vapaasta. Jossain vaiheessa vaan tajusin, et mun käsivarressa on haavoja (noita vois kyllä melkein sanoa naarmuiks..) ja toisessa kädessä puukko.
      Mun ahdistuneisuus ja muu helpottaa kyllä pian kun ylppärit on ohi, ja pääsen taas käymään poikaystävän luona ynnä muuta. Stressitaso laskee -> parempi olo :)

      Joo nyt häivyn ~

      // http://www.youtube.com/watch?v=TUmm1QjLC5U -- kuuntelepa tuo :) piristää kummasti (suosittelen etsimään jostain sanat, jos (kun) et ymmärrä japania. Vaikka suurin osa biisistä onkin englanniksi, monet ei ymmärrä japanilaisella aksentilla puhuttua englantia :--D)

      Poista
    3. Taidanpa kompata sua sanomalla, että HUI, maratonvastaus! :D

      Niimpäniin, mäkin lupasin itselleni että tänään mä luen, mutta kaverit soitteli mulle sitten muutamaan otteeseen, ja pyysivät mua lähtemään johonkin päin, ja kyllä mä sitten lopulta suostuin, ajattelin tulevani tunnin sisällä kotiin, mutta viettelinkin nelisen tuntia kamujen seurassa, huppistakeikkaa. Huomenna mä luen. Murr. Ainakin ennen iltaa..

      Mulla oli oikeastaan päinvastoin, esimerkiksi ala-asteella tiesin olevani heikko oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla, ja siksipä esimerkiksi kiusaajienkin oli helpompi iskeä hampaansa muhun, koska hyväksyin roolini liian helposti. Mulla ei ollut minkäänlaista itseluottamusta, ei ennen yläasteen kasiluokkaa, jolloin päätin, mä vaan päätin "alkaa fruittariksi", en ees tiiä käytetäänkö tota sanaa enää nykyään mutta anyways. Tein hurjasti töitä ja täyttelin vaatekaappiani WESCin, Paul Frankin, Fred Perryn, Lacosten ym. vaatteilla, pörrötin vetyperoksidiblondeja hiuksiani puolisen tuntia aamussa ja roikutin pillifarkkujani kuin viimeistä päivää - ja niin hassulta kuin se tuntuukin, se toi mulle paljon itseluottamusta. Sain jopa murrettua jään tyttöjen suhteen.

      Ja vaikkei musta juuri pidetty ja mua kiusattiinkin, niin tunsin oloni kuitenkin paljon varmemmaksi kuin koskaan, sillä olin aloittanut matkani kohti identiteettini löytymistä, sen Axelin löytymistä, kuka nyt olen. Voi tuntua jonkun mielestä hassulta, mutta esimerkiksi ala-asteella olin "nobody", äärettömän ujo ja kukaan ei pitänyt mua yhtään minään, olin kuin ilmaa. Sen jälkeen, en oikeastaan tiedä mitä tapahtui. Mä vaan päätin etten aio antaa ujouteni estää kaikkea mitä elämässäni haluan tehdä ja saavuttaa, ja varsinkin, että en tahdo olla yksin. Tunnen kesän 2012 olleen kyseisen tavoitteeni huippukohta, nyt tuntuu joltain osin, että se henkinen puoli jonka saavutin, se supersosiaalisuuden ja uskomattoman itseluottamuksen määrä valuu pikkuhiljaa kaivoon, enkä edes tiedä miksi.

      Mutta ihan mahtavaa, että sun tarina sai onnellisen päätöksen, tai siis, eihän se mikään päätös ole, mutta hyvä että nykytilanteesi on noinkin hyvä! :) Ja usko pois, mikään ahdistuneisuus tai paha olo ei ole ikuista, näin mulle on viime päivät hoettu, joten koen velvollisuudekseni sanoa sen sullekin, mieti vain sitä hetkeä kun näet poikaystäväsi taas, hyppäät hänen syliinsä, ja kaikki on taas reilassa! Jaksamisia! :)

      Ja jepuliiiis, mäpäs kuuntelen : )

      Poista
  4. Ainiin, lisäyksenä edelliseen vielä. En oo ikinä osannu näyttää mun tunteita muille. Oon kaikille vaan "se iloinen pieni punapää jolla on kaikki hyvin ja joka on kaikkien kaveri".

    Okei nyt mä häivyn kirjottamaan noita historian esseitä (kurssien itsenäinen suorittaminen, ah <3) ja jätän sut rauhaan~
    Pahoitteluni kommenttispammista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en ennen osannut, mutta kun sä voit aidosti luottaa johonkuhun ihmiseen, niin sä kyllä halutessasi opit ajan myötä, usko pois :)

      Mullakin on äikän ja terveystiedon essee tässä työn alla, voihan sentään :S Ja ei tarvitse pahoitella mitään, kivaa vain että kommentoit : )

      Poista
  5. Axel kaikila on hankalaa ja no mitä tiedän sinustakin niin helppoahan sullakaan ei ole ollut... Pakko myöntää, että tätä postausta lukiessa vierähti kyynel jos toinenkin poskelle. Tekee pahaa ajatella kuinka vaikeaa jollakin on ja itsellä on suurinpiirtein kaikki kelkassa. Mut jos tarviit ihmistä jollekka ouhua ni näin vaikkei tunnetakkaan niin mulle saa kertoa kaikki murheet pois vaan c: jos yhtään helpottaapi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, ehkä tietyillä osa-alueilla elämä on potkinut mua pyllylle viime vuosien ajan, koitan kuitenkin etteivät mun kaikkia asiat ole kuitenkaan päin prinkkalaa, ja enkä siksi oikein tiedä, onko vuodatukseni turhanpäiväistä vaiko eikö, mutta olen henkilökohtaisesti aina ajatellut että kaikki tuska on sinällään samanarvoista, eikä sitä voi pyyhkiä pois ajattelemalla, että jollain muulla menee huonommin, eikä varmaan pitäisikään. Mutta kiitos Ansku, pidän tuon mielessä! :)

      Poista
    2. No ei tuo vuodattaminen niin turhaa ole jos se sun oloa helpottaapi edes hiukkasen :) Ja pääasia että kaikki ei oo ihan päi honkia ja mäntyjä :))

      Poista
    3. Jepsjeps, en oikeastaan edes tiedä miksi kirjoittaminen mua auttaa, mutta auttaapahan kuitenkin : )

      Poista
    4. NO mutta sehän saattaa olla siinä että saa ajatella asiaa ja kertoa kerrottavansa. vähän samalla tavalla kuin kertoisi sen jollekkin ihmiselle? Itsellä ollu taas niin surkee päivä että vois vaan hautautua peiton alle ja olla puhumatta kenellekkään, mutta nooh näitä sattuu aika usein.. :/

      Poista
    5. Jeeps, niin kai se on, ja jostain syystä tunsin "velvollisuudekseni" kirjoittaa asiasta. Ja voihan harmitus, jos yhtään helpottaa, niin oli munkin eilnen vähän...noh, epäonninen. Mutta tehdään tästä parempi päivä, eikös! :)

      Poista
  6. Tosi hyvä postaus tää, voimia ja nuo kuvat on aivan huikeita :)

    VastaaPoista
  7. ihana teksti ja tsemppiä sulle mitä ikinä onkaan tapahtunut, oot ihan mahtava ihminen, muista aina se! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Een mä nyt tiedä, samanlainen heppuli mä oon kuin muutkin, mutta hirmukovat kiitokset sulle kuitekin! :)

      Poista
  8. Vitsi sä oot kyllä niin jotenki aito ja ihana ihminen! Onnekas on se tyttö joka sinut saa omakseen! :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kivasti sanottu, taisit saada mut hymyilemään! Kiiitos sulle :) !

      Poista
  9. Mä niin tiedän tuon tunteen kun on toisten pompotettavana! oon ite kokenut tätä koko pienen ikäni ja myös minutkin on saatu manipuloitua pyytämään itse anteeksi. se johtui siitä, etten kestänyt sitä riitelyä ja halusin sen lopettaa pikaisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samma här, itsekään en tykkää pätkääkään riitelystä, tosin nyt en ole onneksi juurikaan joutunut kenenkään kanssa riitelemään, mutta silloin kun jouduin, luovutin yleensä melkoisen nopeasti ja pyysin anteeksi vaikkei anteeksipyydettävää olisi omalta osaltani edes ollut, melko tyhmäähän se, mutta niin.

      Poista
  10. Ihana postaus! Itekki saanu kokee koki nuoruuteni kaikennäköstä *askaa. Toi eka kuva on just eikä melkeen sopiva tähän mitä kirjotit <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hirmupaljon kiitoksia sulle! <3 Ja toivottavasti et enää joudu ties millaista kakkaa kestää!

      Poista
  11. "ettei kukaan saisi mua muka enää itkemään. Katsoessani itseäni viereisestä peilistä, voinen todeta, että väärässä olin"

    No mitäs venetsialaisina tapahtu että noin kävi ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, sanotaanko vaikka näin, että ihmissuhteet ovat vaikeita. Hyvin vaikeita.

      Poista
  12. Mulle on tainnu joskus ennemminkin käydä näin, kun olen lukenu sun blogia, eli joudun lukee vedet silmissä tätä. Ei, tää ei todellakaan oo huonoa tekstiä mitä kirjotat, vaan mua alkaa sattumaa ja tavallaan säälittämään sun puolesta, kun ajattelen mitä kaikkee oot joutunu kestämää ja sillee. Mut hei oikeesti muista, et oot yks hieno ihminen tässä maailmassa ja ihan yhtä upee ja tärkee ku me kaikki muutkin. Älä anna toisten ihmisten mielipiteiden tai tekojen heittää sua maahan. Sä oot vahva ihminen mä tiedän sen. Ihan superiso voimahali sulle!
    Sä oot oikeesti mun idoli, niinku oon joskus ennenkin maininnut, mutta mainitsen jälleen.
    + Noi sun kuvat on taas aivan mahtavaia ei voi muuta sanoa, koska noista menee jo sanattomiks! :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on jotekin tosi upeaa, miten hyvin te lukijat voittekaan samaistua mun tunteisiin, vaikkette tunnekaan mua kuin kirjoitusteni kautta, se saa mut tuntemaan että te oikeasti välitätte ja haluatte tukea meikäläistä, vaikka en edes oikein ymmärrä miksi :) Joten kiitos hurjan paljon sulle ja teille kaikille muille, huippua että ootte olemassa! : )

      Ja oon tainnut aina sanoa jotain tuollaista kuullessani, että tuntuupa hassulta olla jonkun idoli tai vastaavaa, mähän oon kuitenkin vain Axel (=

      Jajaja muokkasin nuo vähän turhankin pikaisesti ja tuli siksi vähän suttuista jälkeä, mutta kiitoskiitos! :)

      Poista
  13. Voi sinua, olen todella pahoillani kaikesta mitä olet saanut kestää! En todellakaan usko, että kirjoitit tämän tekstin sen takia, että kerjäisit huomiota. Kirjoitit tämän sydämestäsi ja se on ihailtavaa. Monet eivät uskalla kirjoittaa tälläisistä asioista julkisesti, mutta sinä uskallat. Toivon vain kaikkea parasta tulevaisuuteesi, toivon, että kaikki kääntyy parhain päin ja saat elää rauhassa kaikelta pahalta, sillä sinä ansaitet sen. Kukaan ei saisi olla syrjitty ja kiusattu. Tulevaisuus tuo varmasti mukanaan hyviä asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle käy erittäin harvoin näin, mutta oon tainnut tuijotella näyttöä nyt jo tovin, miettien, mitähän ihmettä mä vastaan. Taisitpa saada mut melkoisen sanattomaksi kauniilla, rohkaisevilla sanoillasi! Kiitos kovasti ihanasta kommentista! :)

      Poista
  14. "The saddest people smile the brightest." Hymy on äärettömän hyvä keino piilottaa todelliset tunteet ja todellinen minuus.

    En oikein löydä sanoja, koska en tiedä, mitä on oikeasti tapahtunut. Oot kuitenkin blogin välityksellä ihan loistava tyyppi, älä anna kenenkään ikinä lannistaa sua. Sä tulet vielä löytämään ympärillesi ihmisiä, jotka osaa kohdella sua sillä kunnioituksella ja rakkaudella, jonka ansaitset.

    Ja on kiva kuulla välillä tätäkin puolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "All because they do not wish to see anyone else suffer the way they do." Harvinaisen tottahan tuo taitaa olla.

      Niin, jätin tahallani kertomatta yksityiskohdat näin julkisesti, sillä arvostan kaikesta huolimatta muiden yksityisyyttä, ne ihmiset joille tunteistani halusin kertoa, tietävät kyllä mistä puhun.

      Ja toivotaan näin, kiitokset kannustuksesta! :)

      Poista
  15. Voi Axel :< Mä ymmärrän sua enemmän kun uskotkaan. Oon ite huomannu et tunteiden patoominen vaan pahentaa oloo, älä sä tee nii. Oot vahva ihminen, selviit mistä vaan. Tsemii<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saman asian oon huomannut meikäläinenkin, mutta onneksi sille ei oo tarvetta koska mulla on onnekseni laaja tukiverkosto joka on valmiina kuuntelemaan :) Kiitos sulle! <3

      Poista
  16. Hmh. Helppo samaistua tekstiisi.. en oikeen tiedä miksi kommentoin tähän, vaikken oikeastaan osaa muuta sanoa kun että ymmärrän sua. Oon pari kertaa aikasemminkin kommaillut anonyyminä, tosin täysin eri asiasta, jos haluut tulla juttelemaan niin kikkaa: andyxius :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa että ymmärrät, vaikka kirjoittelinkin ehkä vähän salaperäisesti, jättäen itse asian kokonaisuudessaan kertomatta. Muttamutta pidän ton mielessä, kiitos! :)

      Poista
  17. "Kirjoittelen nykyään vain kaikenkarvaisia höpsötyksiä ja jätän syvemmät vuodatukset vähemmälle, sillä reilun kahden vuoden bloggauskokemuksella luulen tietäväni, mitä ihmiset haluavat lukea, ja mitä eivät." Mää ainaki tykkäsin ihan hirveesti tästä postauksesta. Taijjan olla yks niistä, jotka on eläny siinä luulossa ettei sua koskaan satu ja ettei ainaisen virnistelyni takaa voisi löytää tuskasta tietoakaan. Joten tää postaus avas vähän toisenlaistaki näkökulmaa siihen että minkalainen oot. Kiitos siitä :) ja arvostan ku uskallat laittaa tämmöstä nettiin kaikkien nähtäville, ois jääny monella laittamatta! Ja sitte se tärkein, eli tsemppihali! Toivottavasti siitä on jotain hyötyä vaikka tapahtuuki virtuaalisesti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meikäläinen vastailee tähän nyt pikkaisen myöhään, mutta YO-kiireiden takia en oo koneella ehtinyt olla juurikaan muuten kuin Abitreenien sivuilla hiimailemassa, i apologize! Mutta hurjan kivaa kuulla jos tykkäsit, epäröin tosiaan melkoisen kauan että julkaisenko vaiko enkö, mutta ehkä ihan hyvä vaan että sen tein : ) Ja kiitokset vain sulle itsellesi!! :)

      Poista
  18. I feel you. Tai toi keskimmäinen teksti : "En ole koskaan sanonut ensimmäistäkään pahaa sanaa mua satuttaneille ihmisille, vaikka yleisen mielipiteen mukaan se kannattaisi. En ole koskaan suunnitellut maksavani samalla mitalla takaisin, vaikka olisin tuntenut oloni kuinka loukatuksi. En ole vaatinut edes anteeksipyyntöä, vaan olen manipuloinnin alla jopa saattanut sortua itse pyytämään anteeksi."
    Osaan niin samaistua. Koko viime lukuvuos oli ton sietämistä enneku lanka palo loppuun ja kyllästyin tohon. Tzemppii!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä homma että kyllästyit, ei sellaista tarvitse sietää! :) Kiitooos! :)

      Poista